kaakaokännissä

Voi miten päivät voikaan olla erilaisia... Eilenkin oli ihan kiva päivä. Naapurit kävi kylässä eka kertaa. Tunnetaan kyllä ennestään ja ollaan sukuakin, mutta tilanne oli silti outo, kun eivät ole koskaan käyneet meidän kotona, kun asuttiin kauempana. Kovin paljon yhteistä ei tunnu kuitenkaan naapureiden kanssa olevan, tosin luvattiin mennä hiihtämään, pyöräilemään ja lenkille yhdessä naisen kanssa.

Noh, loppuilta meni huonommin, söin ihan liikaa KEKSEJÄ ja kuivakakkua, joita olin tarjonnut vieraille. Ennen olisin sanonut, että "syöminen ottaa minusta vallan", mutta todellisuudessahan "minä annan syömiselle vallan". Sitä vaan syö ja syö, ilman että ajattelisi mtään. Olen miettinyt paljon tätä syömishäriö-asiaa. Viimeiset pari vuotta on ajatukset pyörineet syömisen ympärillä. Ensin laihduttaessa kaloreiden laskemisen muodossa, sitten tuli terveellisyys, superit jne. Jostain uutisesta luinkin, että liian tarkka laihduttaminen voi johtaa ahmimishäiriöön. Minun piti kirjoittaa tässä blogissa alun perin kilpirauhasen vajaatoiminnasta, nyt huomaan kirjoittavani syömishäriöstä...

Mutta tänään en ole ahminut mitään. On ollut aivan mahtava päivä! Töistä päin menin salille pitkästä aikaa, oli ihan hyvä treeni eikä voimat olleet hävinneet niin pahasti kuin pelkäsin. Kotona söin nälkääni ison ihanan pakuritee-banaani-avocado-kaakao-maca-aswagandha-smoothien. Se vaikutti juuri niin kuin toivoin: piristävästi, tulin ilmeisesti kaakaokänniin. Ei olekaan tarvinnut olla alkoholikännissä pitkään aikaan (vaikka olen entinen karpalolonkeroriippuvainen...).

Toinen piristävä asia oli tänään musiikki! Musiikki on aina ollut terapeuttini, kuinka olin sen unohtanut? En ole juurikaan kuunnellut uudessa kodissa musiikkia, kun olen nauttinut hiljaisuudesta eikä kaiuttimiakaan ole asennettu. Tänään tajusin että onhan täällä CD-SOITIN, joten kaivoin vanhoja kokoelma-cd:itä esiin! Ihanaa kun voi laulaa mukana täysillä ilman että naapurit kuulisi! Ei taida ääneni kuulua kahden kilometrin päähän. Kilpirauhasellekin tekee hyvää huutaminen ja laulaminen, kun yleensä vain tukahduttaa ajatuksensa ja tunteensa.

Mieheni osti Eckhart Tollen Läsnäolon voima -kirjan. Lupasin lukea sen heti hänen jälkeensä. Uskon että tuo kirja auttaa minua matkalla henkiseen kasvuun ja paranemiseen. Huomaan jo tarkkailevani tunteitani ulkopuolelta ja ymmärtäväni reaktioiden tulevan jostain menneestä ja vanhoista opituista ajatus- ja tunnereaktiomalleista. Niistä on kuitenkin vielä vaikea päästä eroon. Ajattelemisen pysäyttäminen tuntuu vielä mahdottomalta, mutta uskon kehittyväni siinäkin, ja vähitellen löytäväni itseni ja sisäisen rauhan ajatushälyn seasta. Matka on vasta alussa. Yhä useammin huomaan kuitenkin jo nauttivani tästä hetkestä. Carpe diem!