Haikeat jäähyväiset töissä

Tänään oli viimeinen työpäiväni päiväkodilla, jolle olen kyllä antanut lähes 100% työpanoksen viimeiset 1,5 vuotta. Työ on ollut innostavaa, koko ajan olen pyrkinyt kehittymään ja kehittämään, ja aika paljon muutosta saimmekin aikaan. Olin ainoa lastentarhanopettaja, joten olin vastuussa kehittämistyöstä, jota tiimiläiset onneksi hienosti veivät kanssani eteenpäin. Ehkä siksi paikasta muodostui niin rakas, kun olin niin hyvin motivoitunut työhön ja pääsin vaikuttamaan. Sain rohkaisevaa palautetta myös vanhemmilta, ja yksi äiti oli kirjoittanut ihanan kortin siitä, kuinka olen ollut tärkeä hänen tyttöjensä elämässä. Itkuhan siinä pääsi, kun pääsin kotiin. Tai siis kämpälle. Koti odottaa minua huomisesta alkaen <3. Hirvittää mennä keskelle pakkasia.

Tämä viikko on ollut hirveä syömisten osalta. Maanantaina hammaslääkärissä poistettiin kaksi viisaudenhammasta, sain kaksi päivää sairaslomaa, 800 mg BURANAA ja viikon ANTIBIOOTTIKUURIN. Vireystasoni romahti heti kun aloin noita mömmöjä syömään. Koko viikon olen sitten sortunut herkkuihin (esim. täytekakkuun ja jäätelöön) ja liikkumaan en ole päässyt. Tosi lannistunut olo. Mutta maalla alkaa uusi elämä ja uudet ruokatottumukset, lupaan sen!

Vielä sunnuntaina oli ihan toisenlainen olo. Olin syönyt kaakaomassaa ja pakkailin muuttohommia varten. Alkoi jo suorastaan liikatoiminnan oireet: sydän löi tiheästi, hikoilutti, janotti, kädet vapisi, huimasi... Maanantaiaamuna en ottanut Thyroxinia. Tosin olo normalisoitui melko pian. Nyt on ollut perinteinen vajisolo, tämäkin päivä on ollut ihan hirveä väsymyksen ja aivosumun kannalta. Onneksi antibioottikuuri loppuu pian, ja pääsen puhdistamaan kehoani jälleen. Ja onneksi on paljon uutta tekemistä, eikä mässäilyille jää aikaa. Mieskin tulee työreissusta kotiin. Yksinäisyys vaikuttaa syömisiini ratkaisevasti.

Raakaravinto-kokeilu jäihin?

Maalle muutto on iso muutos, mutta nyt koen olevani siihen valmis. Vielä vuosi sitten en olisi ollut, enkä olisi maalle varmaan halunnutkaan. Kilpparin vajaatoiminta on antanut minulle paljon: vasta diagnoosin saatuani aloin kunnolla opiskella ravintojuttuja. Muutoin karkkien mässäily, television katselu ym. huonot tavat, joista olen luopunut, olisi varmaan jatkunut entisellään. Niin pitkään kuin olisin ehkä sairastunut vakavammin.

Olen syönyt nyt pääasiassa raakaravintoa, paitsi ehkä kerran viikossa käynyt ulkona syömässä lämmintä ruokaa. Myös kaikennäköisiä muita sortumisia on tullut vähän väliä, onneksi sentään lisäaineita ja gluteeniviljoja vältellen. Olo on ollut virkeä. Nyt ollaan siis muuttamassa maalle, jossa on puulämmitys. Lueskelin tänään leivinuunin käyttöohjeita, ja tuntuu hölmöltä olla hyödyntämättä leivinuunia ja puuhellaa myös ruuanlaittoon, kun sellainen mahdollisuus on. Ajattelin, että nyt talvella alan syömään myös lämpimiä kasvispainotteisia aterioita. Voinhan lykätä vihannespadan ekologisesti leivinuuniin valmistumaan kuin itsestään. Sisällä on myös paljon kylmempi kuin nykyisessä asunnossamme, joten palelen varmaan kovasti. Siitäkin syystä olisi hyvä syödä jotain lämmittävää. Kun vain vielä oppisi maustamaan ruuat herkullisesti. Mieheni syö edelleen ruisleipää, joten aion opetella tekemään sitä leivinuunilla. Myös gluteenitonta leipää voisi kokeilla leipoa.

Vihersmoothie, salaatit ja superit ovat kuitenkin tulleet ruokavaliooni jäädäkseen! Kesällä aion taas kokeilla lähes 100% raakaravintoa, kun omasta pihasta saa tuoreena luonnon herkkuja! Ja viereisestä metsästä mustikoita.

Myös liikuntatottumuksiin tulee väistämättä muutosta. Kuntosalimahdollisuus on, mutta ohjattuja jumppia on huonosti. Aion panostaa hyötyliikuntaan, salilla käyn kerran tai kaksi viikossa. Vaikka joudun kulkemaan työmatkat autolla, saan kuitenkin hyötyliikuntaa (ja ulkoilua) puiden ja veden kantamisesta ja luonnossa liikkumisesta. Keväällä ja kesällä aion pyöräillä työmatkan (15km) mahdollisimman usein. Sitten saa vapaa-aikana keskittyä kasvimaan hoitoon :)

Toivon, että maalle muutto on mahdollisuus elämänmuutokseen kaikin puolin. Sinne ei onneksi saa supernopeaa laajakaistaa, vaan täytyy käydä netissä kännykän välityksellä. Toivon että koneella viettämäni aika vähenee huomattavasti! Toivottavasti minulla riittää sen sijaan energiaa tehdä remonttia ja kotitöitä, joita täällä ei ole tarvinnut tehdä.

Nyt olen ollut yksin kotona, kun mies on työreissussa. Olen sortunut ahmimiseen aina välillä. Onneksi maalla on niin paljon tekemistä, ettei välttämättä ehdi ahmimaan! Ja ennen kaikkea, siellä asuu kavereitani! Täällä minulla ei ole ollut yhtään kaveria, jota tapaisin vapaa-ajalla. Yksi hyvä ystäväni asuu samassa kaupungissa, joten hänen kanssaan tavataan varmaan useamman kerran viikossa. Lisäksi muut kaverit ovat lähempänä ja käyvät kotonaan viikonloppuisin, joten silloin voi nähdä paljonkin kavereita. Ja vanhemmat ja veli asuvat 8 km päässä.

Tietysti ikävä tulee kaupunkielämääkin, ja varmaan kaipauksella muistelen Elixian jumppatarjontaa. Nyt on kuitenkin taas yksi elämänvaihe takana. Mitään en kadu, ja paljon olen oppinut. Lämmöllä muistelen 2,5 vuotta jotka asuin Pirkanmaalla. Tätä voisi kutsua elämässäni uran rakentamisen aikakaudeksi. Nyt kuitenkin innolla kohti oman hyvinvoinnin ja perhe-elämän aikakautta! <3

Muutoksia edessä :)

Nyt tapahtuu uusia asioita niin nopeasti, että vauhti meinaa jo vähän hirvittää... Hauskaa on, että moni juttu on järjestynyt ihan sattumalta, eli enköhän ole kuitenkin oikean suunnan valinnut.

Eli sain töistä virkavapaata, ja aloitan reilu viikon päästä työt uudessa paikassa! Aloin vauhdilla järkkäillä asioita töissä, sain asunnon vuokrattua työkaverille (sattumalta sillä olisi loppunut oma vuokrasopimus just silloin kun meidän kämppä vapautuu), ostin tänään auton (mua ennen piti jonkun mennä kattoo sitä autoo mut ei ollutkaan ilmestyny paikalle) yms.

Kiirettä pitää! Töissäkin haluan tehdä kaiken kunnialla loppuun, jotta työkavereiden on helppo jatkaa sitä hyvää työtä, jonka olemme aloittaneet. Ikävä tulee ihan varmasti työpaikan lapsia ja aikuisia.

Olen saanut sekä rohkaisua, että kritiikkiä. Vanhemmat ovat sinnikkäästi vastustaneet valintaani. He pelkäävät, ettemme pärjää maalla. Mutta yksi tuttu sanoi hyvin, että mikäs hätä siellä on kun on sähköt, puhelimet, autot, vesiputket, sisävessa... Toista oli äitini lapsuudessa, kun samassa talossa eleli isompikin perhe paljon alkeellisemmissa oloissa.

Olenko myynyt sieluni valtiolle?

Nyt olen tullut risteykseen: olisi kaksi tietä, mistä valita. Eri tahot yrittävät estää kulkemistani siihen suuntaan, johon haluaisin. Olenko siis ihan väärään suuntaan menossa?

Sain eilen mielenkiintoisen työtarjouksen, sieltä päin minne haluaisimme muuttaa. Mutta työ olisi alkuun vain 4 kk pituinen, syksyllä olisi todennäköisesti jatkoa, mutta ei voida luvata varmasti. Olin jo ihan innoissani kuitenkin, ja ajattelin että saan virkavapaata tai siis työlomaa, jotta pääsemme muuttamaan ja pääsen toteuttamaan unelmiani. Mutta esimieheni olikin vastaan, koska on näin lyhyestä ajasta kyse. Tilalleni ei saisi pätevää ihmistä, pedagogiikka kärsii, blaa blaa... Pomollani on taipumus nähdä asiat liian mustavalkoisesti, ja saattaapa hän vielä mieltäänkin muuttaa, toivotaan näin. Miten käy pedagogiikan ja millainen on motivaationi tehdä työtä, johon minut on pakotettu? Tuon puhelun jälkeen purskahdin itkuun ja tajusin myyneeni sieluni valtiolle ja kaupungille, josta olen saanut ah niin ihanan vakipaikan. Tuota paikkaa haluaisin kumminkin pitää vielä turvaamassa selustaani, vaikka uskon etten sitä pitkään tarvitsisi.

Vanhempani ovat täysin rahajärjestelmän orjia, tässä isäni pelkoja siitä, kun muutamme maalle:
- "määräaikaisella työntekijällä ei ole niin hyvää sosiaaliturvaa kuin vakituisella (esim. sairastelu)." Tähän vastasin, että foodeilla aion pitää itseni terveenä. Isäni vastasi tähän, että ne ovat vähän kyseenalaisia terveyden kannalta?! Sanoo mies joka syö iltapalaksi puoli pakettia jäätelöä :D
- "Odota vielä vähän, jos saisit täältä vakituisen työpaikan." No eihän sieltä saa suoraan vakituista työpaikkaa (nykyisessä asuinkaupungissani on puolet enemmän päiväkoteja kuin koko seudulla). Enkä sitä tarvitsisi, koska perustamme yrityksen.
- "Yrityksen perustaminen on epävarmaa: tiedätkö paljonko rahaa tarvitaan alkuun pääsemiseksi?" Kyllä, ketju ostaa kalusteet ja varastot takaisin, jos kauppaan ei tulisi asiakkaita, mitä en jaksa uskoa.
- "Teiden auraaminen, lämmitys, toisen auton osto... Kyllä maalla on kamalaa." Siinä vaiheessa, jos Suomeen tulee esim. ruokapula tai sähkö katkeaa, on vanha rintamamiestalo puulämmityksineen, kellareineen ja kasvimaineen aika vahvoilla.
-"Lastenhoitajan palkka on pienempi kuin lastentarhanopettajan". Joo, noin 260 euroa, mikä tulisi asumiskustannuksissa takaisin. Kaupungissa maksamme vuokraa 600 euroa kuukaudessa.

Noh, kyllä isäni sitten alkoi nähdä jo hyviäkin puolia muutossani, kun aikani perustelin. Mutta tärkeintä hänelle on, etten irtisanoudu. Enkä aiokaan. Ehdotan vielä pomolle hieman pidempää työlomaa, jos hän siihen suostuisi. Ja kerron puhuneeni luottamusmiehen kanssa, joka oli sitä mieltä, että kaupungin esimiehet yleensä myöntävät virkavapaan. Hän näki myös, että jos palaa kaupungille töihin, tuo toisesta kunnasta mukanaan uutta. Ja että työhyvinvoinnin ja työntekijän jaksamisen kannalta olisi olennaista antaa mahdollisuus vaihteluun ja uusille kokemuksille!

Sitten vielä armas mieheni sanoi, että ehkä ei olisikaan hyvä muuttaa, koska stressaisin niin paljon maalla. Stressaisin yrityksestä, ikääntyvistä vanhemmistani ja mahdollisesti alkoholisoituvasta veljestäni. Ja stressihän voi vaikka tappaa, siinä hän on oikeassa. Mutta mielestäni maalla on enemmän stressiä poistavia tekijöitä: luonnon läheisyys, kaverit (joita ei ole yhtään täällä kaupungissa), ei tarvitsisi stressata mieheni reissutöistä ja siitä ettei hän haluaisi mennä töihin, suvun läheisyys ja tukiverkosto, mielekkäät päivittäiset rutiinit (kuten lämmittäminen ja pihatyöt).

Aikamoinen vuodatus, ja minä-keskeisyys pomppaa silmille tekstistä. Paljon olisi siis vielä opittavaa. Koen kuitenkin, että maalla minulla olisi ainakin enemmän annettavaa muille kuin täällä kaupungissa. Yrityksemme olisi suunnattu niille, jotka eivät ole vielä välttämättä tutustuneet luomuun ja foodeihin. Päiväkotityö on tietenkin myös tärkeää, pelottavankin tärkeää. Entä jos teen joskus virheen ja lapsi traumatisoituu siitä? Tai miten paljon myönteisiä vaikutuksia pitämälläni vuorovaikutusleikkikerholla voi olla lapsen sosiaalisuuteen ja kaverisuhteisiin?

Olisi ihanaa, jos joku kommentoisi tekstiäni. Kritiikkiä, rohkaisua, mitä vaan... Pyörittelen näitä asioita luultavasti koko viikonlopun, joten olisi kiva kuulla uusia näkökulmia. :)

Hanna Skytän artikkeli kilpirauhasen vajaatoiminnan luontaisesta hoidosta, lopussa hyvä smoothie-resepti!